Kuva: Tarja Koskela

Helsingin kaupunki aloitti Stansvikissa sijaitsevassa metsässä puiden kaadon ja maastotyöt lokakuussa 2023 osana katusuunnitelman toteuttamista. Metsässä sijaitsee kuitenkin vesilain (587/2011) 2 luvun 11 §:n nojalla suojeltu noro, jonka vaarantaminen on ilman poikkeuslupaa kiellettyä. Kaupunki ei poikkeuslupaa hakenut, ja hakkuu aloitettiin. Niinpä hakkuita vastustaneet luonnonsuojelijat päätyivät järjestämään hakkuutyömaalla mielenosoituksen estääkseen metsäkoneiden toiminnan.

Paikalle kutsutut poliisimiehet käskyttivät luonnonsuojelijat poistumaan hakkuutyömaalta, mutta he eivät noudattaneet poliisin käskyä. Tämän seurauksena poliisi poisti heidät paikalta. Luonnonsuojelijoiden kansalaistottelemattomuus johti Suomessa poikkeukselliseen oikeudenkäyntiin, jossa syytteet niskoittelusta poliisia vastaan hylättiin käräjäoikeudessa. Tuomio ei ole lainvoimainen.

Tapahtumien taustalla oli jo pitkään jatkunut pyrkimys metsän suojelemiseksi. Siitä syystä hakkuita vastustaneet henkilöt olivat olleet yhteydessä eri viranomaisiin, keränneet nimiä adresseihin ja järjestäneet mielenosoituksia. Kun kävi ilmeiseksi, että kaupunki aikoi kaikesta vastustuksesta huolimatta aloittaa hakkuut, Suojellaan Stansvik -liike otti yhteyttä ympäristövalvontaan syksyllä 2023. Koska tämäkään ei saanut kaupunkia luopumaan hakkuista, ja kun muut keinot oli jo käytetty ja metsässä sijaitseva noro oli välittömässä vaarassa, liike päätti ryhtyä konkreettisiin toimiin metsän suojelemiseksi.

Pakkotila oikeudellisena suojamekanismina

Käräjäoikeus hylkäsi syytteet katsoen, että lailla suojeltu noro oli ollut välittömässä vaarassa, koska metsäkoneet olivat olleet ajamassa sen yli. Näin ollen luonnonsuojelijoilla oli ollut hyväksyttävä syy olla noudattamatta poliisin hajaantumiskäskyä. Kyse oli rikoslain 4 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesta pakkotilasta, joka toimi vastuuvapautusperusteena ja poisti teon rangaistavuuden.

Pakkotilassa on kyse jonkin oikeushyvän suojaamisesta toista oikeushyvää loukkaamalla. Ympäristö on katsottu yhteisölliseksi oikeushyväksi, jonka suojeleminen voi – ellei muita keinoja ole käytettävissä – oikeuttaa toisen oikeushyvän loukkaamisen. Jotta niskoittelu poliisia vastaan voisi olla pakkotilana oikeutettua, teon tulee olla tarpeellinen ja kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun sekä teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä ja muut olosuhteet. Käsillä olevassa tapauksessa noron suojelemiseksi oli jo käytetty kaikki muut mahdolliset keinot, ja kun noro oli edelleen välittömässä vaarassa, kyse oli pakkotilasta, joka oikeutti jättämään noudattamatta poliisin käskyn.

Kansalaistottelemattomuus luonnon suojelemiseksi ei ole Suomessa sinänsä uusi ilmiö. Kenties tunnetuin tapaus liittyy lintujen pesäpaikkojen suojeluun Koijärvellä 1980‑luvulla. Tuolloin luonnonsuojelijat estivät maankaivuutöitä tunkeutumalla kaivinkoneen toimintasäteen sisäpuolelle ja näin estämällä koneen käytön. He jättivät noudattamatta toimintaa turvaamaan kutsutun poliisin käskyä poistua paikalta, minkä vuoksi heidän katsottiin syyllistyneen niskoitteluun poliisia vastaan. Tuomitut pitivät tekoaan pakkotilana ja perustelivat tätä sillä, että Koijärven ympäristön kuivattamiseksi laadittu ojitussuunnitelma uhkasi lintujen tärkeää pesimäpaikkaa ja alue oli muutenkin luonnonsuojelun kannalta merkittävä.

Asian käsittely eteni aina korkeimpaan oikeuteen asti. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan (KKO 1983 II 159), että koska kuivatussuunnitelma oli hyväksytty vesilain mukaisessa ojitustoimituksessa ja saanut lainvoiman, teon rangaistavuuden poistava pakkotila ei voinut tulla kyseeseen. Luonnonsuojelijat vetosivat pakkotilan lisäksi siihen, että he pyrkivät edistämään oikeuden toteutumista siten, että ennen ojitussuunnitelman täytäntöönpanoa ehdittäisiin tehdä tarvittavat suojeluratkaisut. He katsoivat toimineensa yhteiskunnalle arvokkaina pidettävien päämäärien hyväksi, minkä vuoksi teot eivät heidän näkemyksensä mukaan olleet rangaistavia siinäkään tapauksessa, että ne täyttäisivät rikostunnusmerkistön. Korkein oikeus totesi tältä osin, ettei yhteiskuntarauhan kannalta voida puolustaa sellaista sääntöä, jonka mukaan yksilö tai ryhmittymä ryhtyisi oikeusjärjestyksen syrjäyttävään toimintaan pelkästään sillä perusteella, että heidän tavoitteensa olisi ehkä yleisestikin hyväksyttävä tai tulevaan lainsäädäntöön sopiva. Näin ollen korkein oikeus katsoi, ettei syytettyjen esittämä peruste poistanut tekojen rangaistavuutta.

Sekä Stansvikin noron suojelussa että Koijärven suojelussa tekijät vetosivat pakkotilaan, mutta tuomioistuinten lopputulokset ovat päinvastaiset. Tätä selittää ainakin se, että pakkotilaa koskevaa sääntelyä muutettiin vuoden 2024 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella (515/2003). Aikaisemmin pakkotilasäännöksellä voitiin suojella vain yksityisiä intressejä ja julkista omaisuutta, mikä jätti suojaa vaille tärkeinä pidetyt yhteisölliset intressit, kuten ympäristön, kulttuurin ja luonnon. Muutetun säännöksen mukaan pakkotilateko ulotettiin koskemaan kaikkia oikeudellisesti suojeltuja etuja. Olisiko korkein oikeus pitänyt pakkotilaa oikeutettuna Koijärven tapauksessa nykyisin voimassa olevan sääntelyn nojalla, ei voida tietää. Ratkaisujen erona on joka tapauksessa myös se, että noron luonnontila on suojeltu lailla, kun taas Koijärven tapauksessa vastaavaa oikeudellista suojaa ei ollut.

Strategista litigointia – murros oikeusajattelussa?

Stansvikin oikeudenkäynnissä on kyse strategisesta litigaatiosta, jolla tarkoitetaan sellaisten yksittäistapausten viemistä tuomioistuimen arvioitavaksi, joiden avulla pyritään muuttamaan vakiintuneita tulkintoja ja luomaan uusia ennakkoratkaisuja. Vaikka ratkaisu on vasta ensimmäisen oikeusasteen antama, sillä on huomattava symbolinen ja oikeudellinen merkitys. Käräjäoikeus katsoi Suomessa ensimmäistä kertaa luonnon olevan sellainen oikeudellisesti suojattu etu, jota voidaan puolustaa viime kädessä laissa rangaistavaksi säädetyin keinoin. Tämä ilmentää paradigman muutosta antroposentrismistä kohti kestävämpää ymmärrystä luonnon omasta arvosta ja sen turvaamisen tärkeydestä. Tuomio ei ole lainvoimainen ja asian käsittely jatkuu Helsingin hovioikeudessa, joten tarinaa ei ole vielä kirjoitettu loppuun.

Tapaukseen liittyen – vaikkakaan ei rikosoikeudelliseen ratkaisuun – apulaisoikeuskansleri katsoi tuoreessa kanteluratkaisussaan (OKV/391/10/2025), että hakkuualueen projektinjohtajana toiminut henkilö oli käyttäytynyt mielenosoittajia kohtaan epäasiallisesti korottaen ääntään ja kiroillen. Ottamatta enempää kantaa kunnan työntekijän käyttäytymisvelvollisuuteen tapaus osoittaa, että luonnonsuojelua kohtaan tunnettavia asenteita on edelleen tarvetta kehittää kestävämpään suuntaan.